| Heikkilä Anna-Erika

Viestinnän vaikeudesta

Viestinnän vaikeudesta

Tuli taannoin lunta tupaan. Ihan vähän onneksi vaan tällä kertaa, aivan pieni viileä tuprahdus. Kas kun ilmoitimme Facebook-sivuillamme, että Tornion Työvoimalasäätiöllä olisi hiekoitushiekkaa myytävänä, valmiiksi ämpäreihin laitettuna, hintaan viisi euroa per ämpäri. Tammikuun alkupuoli oli ollut sateinen ja liukas, ja pihat ja pyörätiet kuin luistinratoja.

Pian alkoi tupruttaa. Röyhkeää rahan ahneutta! Muualta saa halvemmalla! Kommentointi kävi vilkkaana eikä se ollut mukavaa. Monet peukuttivat. Tarkensimme toki pian, että Työvoimalasäätiö ei yleishyödyllisenä toimijana tee hiekkaämpäreillä bisnestä vaan tuotto palautuu takaisin toimintaan ja sitä kautta lopulta torniolaisten hyväksi. Ämpärit olivat kehitysvammaisten asiakkaiden koristelemia eikä ajatuksena alun alkaenkaan ollut voitto vaan se, että asiakkailla olisi mielekästä tekemistä. Tarkennus oli paikallaan, mutta myöhässä, pahoittelut siitä.

Keskustelu vaimeni pian, liukkaat kelit vaihtuivat narskuvaan pakkaseen ja ikävät kommentit kääntyivät itseään vastaan. Itselleni tapaus jäi kuitenkin mieleen. Kunnilta odotetaan yhä nopeampaa, vuorovaikutteisempaa ja osallistavampaa viestintää, ja jokainen työntekijä nähdään organisaationsa kasvoina ja äänenä ulospäin. Kierrokset julkisessa keskustelussa nousevat kuitenkin hämmästyttävän nopeasti ja usein täysin tyhjästä. Yhtälö on vaikea. Uusin viestintäteknologia tarjoaa meille rajattomat mahdollisuudet tehdä viestintää ja sen myötä odotuksetkin ovat suuret, mutta samalla äkillisesti kuumenevat keskustelut luovat ilmapiiriä, jossa viestinnästä, ainakin omin kasvoin, tuleekin pelottavaa.

Sen sijaan, että nokittelisimme toisiamme, meidän pitäisi puhaltaa yhteen hiileen. Kannustava ilmapiiri tukisi myös kuntien henkilöstöä omaan työhönsä liittyvässä viestinnässä. Se taas olisi kaikkien kuntalaisten etu. Mitäpä jos somessa pyytäisikin, että ”hei, kertokaa lisää” sen sijaan, että tuomitsisi tuntematta asiaa?

Sinänsä pieni ja harmiton ämpäri-case nosti mielen perukoilta jälleen esiin myös viestinnän ja tulevaisuuden tutkijan ja professorin Osmo A. Wiion 1970-luvulla laatimat lait inhimillisestä viestinnästä, jonka parissa itsekin työskentelen päivittäin. Wiion ensimmäisen lain mukaan viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta, ja jos viestintä voi epäonnistua, niin se epäonnistuu. Ja jos viestintä ei voi epäonnistua, niin se kuitenkin tavallisimmin epäonnistuu. Ja jos viestintä näyttää kuitenkin onnistuvan toivotulla tavalla, on kyseessä väärinkäsitys. Ja jos olet itse viestintään tyytyväinen, niin viestintä varmasti epäonnistuu.

Ämpäri-casen kohdalla pätee oivallisesti myös Wiion toinen laki: Jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa. Entäpä kolmas laki, joka kuuluu: On olemassa aina joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut. Neljäskin näyttää käyvän toteen: Mitä enemmän viestitään, sitä huonommin viestintä onnistuu, ja mitä enemmän viestitään, sitä nopeammin väärinkäsitykset lisääntyvät. Tässä riittää taklattavaa.

Ulkona tupruttaa lunta. Lumitöiden lomassa on aikaa pohtia paitsi edellisiä myös kuudetta lakia ja sen soveltamista kuntaviestintään. Laki kuuluu: ”Uutisen tärkeys on kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön.” Olin jotenkin ajatellut, että se mikä näkyy, kuuluu ja tuntuu kuntalaisten arjessa olisi tärkeää… Niin, ja siinä lunta paikasta toiseen siirrellessä voisi toivoa sitäkin, että lunta ei hirveästi tupruttaisi tupaan, kun pihallakin on vielä tilaa, kun sitä itse lisää tekee.

Sivun alkuun