Eila – nainen kokoelman takana

Aineen taidemuseon uusittu perusnäyttely 8.2.2020–6.1.2021

Aineen taidemuseo uusii jälleen perusnäyttelynsä. Nyt keskiössä on Eila Aine (1920-2013), taiteen keräilijä ja hammaslääkäri, torniolainen perheenäiti. Harvat museot uusivat perusnäyttelyään lähes vuosittain, kuten Aineen taidemuseo tekee. Jotkut taidemuseot eivät esittele kokoelmiaan juuri ollenkaan, mutta Aineen taidemuseolle kokoelmat ovat tärkeä osa toimintaa.

Eila Aine syntyi Helsingissä, mutta vietti lapsuutensa Muoniossa, perhe muutti sinne talvella 1926. 10-vuotiaana hän siirtyi oppikouluun Porvooseen setänsä perheeseen. Syksyllä 1933 Eila Aine siirtyi 13-vuotiaana Tornion yhteislyseoon. Vuonna 1939 hän aloitti hammaslääketieteen opiskelun Helsingin yliopistossa. Talvisota keskeytti opinnot ja Eila Aine joutui rintamalle. Hän solmi avioliiton luokkatoverinsa Veli Aineen kanssa vuonna 1942. Eila Aine valmistui hammaslääkäriksi 1947. Eila Aineesta tuli 1960-luvun alussa Tornion kaupungin vastaava kouluhammaslääkäri, tätä virkaa hän hoiti eläkkeelle jäämiseensä asti vuoteen 1983. Eila Aine kuoli Torniossa 2013.

Kodin perintönä Eila Aineelle tuli kiinnostus kuvataiteita kohtaan. Heidän kotonaan vieraili kiertävä taidekauppias Hellmuth van Assendelft (1898-1977), jolta hankittiin taidetta. Kuvataide oli myös Veli Aineen kiinnostuksen kohde ja myöhemmin van Assendelft vieraili vuosittain Eila ja Veli Aineen kodissa. Aineet hankkivat paljon taidetta. Hankintojen runsauden takia he säätiöivät taidekokoelmansa vuonna 1974. Tämän kokoelman pohjalle rakentuu Tornion kaupungin omistama ja ylläpitämä Aineen taidemuseo.

Eila Aine keskittyi työhönsä ja vasta jäätyään eläkkeelle hänellä oli enemmän aikaa keräilyharrastukselle. Kesäisin Eila ja Veli Aine kiersivät näyttelyitä yhdessä. Kuvataidesäätiön lehtileikekokoelma paljastaa, että lehtileikkeisiin tehdyt merkinnät on kirjoitettu Eila Aineen käsialalla. Siellä on paljon näyttelykritiikkejä, juttuja taitelijoista ja taideteoksista. Monia näissä lehtijutuissa mainittuja taideteoksia on myöhemmin hankittu Kuvataidesäätiön kokoelmaan. Eila Aine siis myös vaikutti taidehankintoihin, hän seurasi aktiivisesti taidemaailmaa sanoma- ja aikakausilehtien välityksellä ja tallensi lehtijuttuja kiinnostavista taiteilijoista ja taideteoksista.

Eila Aine on toiminut Aineen Kuvataidesäätiön edustajana taidemuseo lautakunnassa vuosina 1985–1992, ja lautakunnan muututtua johtokunnaksi vuonna 1993-2010.

Eila-näyttelyn salit on nimetty teemojen mukaan: Kevyesti keskellä päivää, Keittiö, Hiukset, hatut, huivit ja helmet, Eila; siihen liittyy Eilan Aineen lempiteoksia ja maisemia. Hän oli perheenäiti, puoliso, virkanainen, toimi naisjärjestöissä, harrasti eläkkeelle jäätyään liikuntaa, mm. aerobicia ja avantouintia, toimi naisjärjestöissä, luki paljon. Eila Aine oli hillitty ja vaatimaton. Hän oli aina tyylikkäästi pukeutunut, rakasti hattuja. Hän oli loistava ruuanlaittaja, loistava emäntä kodissaan.

Eila Aine oli feministi ja naisten asioiden puolustaja.

 

Maisemia, mielikuvia, miehiä

Onko maisema jotain sellaista, jota havainnoimme vain oman kokemuksemme kautta? Tekeekö havaintomme luonnosta vasta ”maiseman”?

Maisema on Suomen kuvataiteen rakkain aihe, johon on liittynyt kaipuu puhtaaseen ja alkuperäiseen. Viimeinen vuosisata ovat kuitenkin mullistanut maisemaa. Koskematon luonto ja ihmisen rakentama kaupunki ovat elinympäristön ääripäitä. Kaupungit, tiet ja sillat ja voimaperäinen metsätalous ovat pienentäneet puhtaan ja alkuperäisen aluetta. Keskustelu ilmastonmuutoksesta tuo varmasti myös oman lisänsä maisemateoksiin, onhan tuhoutuva luonto aihe, jota myös kuvataiteessa on aktiivisesti käsitelty. Suomessa 1800-luvun loppupuolella kansallismaisema kärsi metsäteollisuuden jättämistä aukoista maisemaan ja ajan taiteilijat kuten Halonen ja Gallen-Kallella kritisoivat maalauksissaan metsien talouskäyttöä. Myöhemmin pohjoisen kuvataiteessa otettiin kantaa metsäteollisuuden harjoittamiin avohakkuisiin. Maiseman kuvaus on kokenut myös deflaation ajanjakson, jolloin sitä pidettiin vanhanaikaisena ja sisältököyhänä taiteen lajina. Nykytaiteen tuottama kuva ihmisen ja ympäristön suhteesta on saanut synkempiä ja yhteiskuntakriittisempiä sävyjä, ja vakiintuneita katsomis- ja kuvaustapoja sekä arkkityyppisiä maisemia on kyseenalaistettu.

1960-luvulta lähtien maisemaa ei esitetä, vaan se asetetaan esille, muokataan, pilkotaan, järjestetään ja kootaan. Tutkija Hanna Johanssonin mukaan maisemassa liikutaan ja kerätään materiaalia, sitä kosketetaan ja siihen viittaavia erilaisia merkkejä ja koodeja rinnastetaan, maisema ymmärretään taiteen materiaaliksi. Maisemataide on muuntunut sisällöltään ja ilmaisutavoiltaan teknologisten uudistusten, luonnon ja maiseman tarkastelevan ihmisen näkemysten muutosten sumaksi. Taide esittää nykypäivänä vahvaa kritiikkiä ihmisen luontosuhteesta ja luonnon käsittämisestä hyötynä ja välineenä.
Aineen salin päätyä hallitsee Jarkko Rantasen (s. 1980) 90-osainen teos Voyage pittoresque, teoksen nimi viittaa taiteilijoiden 1700-luvulla tekemiin matkoihin ympäri Eurooppaa, pääasiallisena kohteena olivat vanhan Rooman rauniot. Taiteilijat piirsivät ja maalasivat pittoreskejä eli maalauksellisia näkymiä menneen ajan jäänteistä. Öljyväri elää alumiinin pinnalla romantiikan ideaalia kommentoivissa maisemissa.

Rovaniemeläinen Pertti Lohiniva (s. 1958) on pitkän uran tehnyt kuvataiteilija Lapista. Teoksesta Päivät ennen kevättä ei löydy esittävää maisemaa, vaan pikemminkin häivähdyksiä maisemasta, tunnelmaa, valoa, sävyjä. Maalauspinta jatkuu teoksen osien sivuille, mikä korostaa teoksen kolmiulotteisuutta.
Esa Meltaus (s. 1961) on loistava akvarellisti, hän hallitsee tekniikan hyvin. Meltaus sanoo antavansa sattumanvaraisuudelle sijansa, mutta mielestäni kaikki näyttää hyvin harkitulta ja tarkkaan mietityltä, jopa grafiikan paperin käyttö.

H. Ahtela (1881–1968) oikealta nimeltään Einar Reuter, on syntynyt Torniossa ja hänen tukikohtansa kesäisin oli Kaakamossa aina 1960-luvulle saakka. Reuter oli koulutukseltaan metsänhoitaja, hän keräsi kasveja ja rakasti luontoa. Reuter teki paljon matkoja pohjoiseen ja tapasi pohjoisen taiteilijoita. Vuonna 1906 hän ottaa käyttöönsä taiteilijanimen H. Ahtela, joka tulee sanasta Ahti (viittaa vesiin, kalastukseen ja ehkä purjehdukseen; hän oli innokas purjehtija) H-kirjain ei tarkoita mitään. Reuter oli ruotsinkielinen mutta suomenmielinen. H. Ahtela uudisti suomalaista ja erityisesti pohjoissuomalaista maisemakuvausta sekä toi 1910- ja 1920-lukujen eristyneeseen taidemaailmaamme tuulahduksia kansainvälisestä modernismista ja uusimmasta pohjoismaisesta taiteesta. Ahtelan aiheena oli Pohjolan karu luonto ja lähtökohtana siihen liittyvät henkilökohtaiset kokemukset sekä luonnontieteilijän tarkat havainnot. Joskus maisema pelkistyi miltei ei-esittäviksi väripinnoiksi. Hän rakasti sumuja ja sateita, pilvistä ilmaa ja tuulta – sen sijaan kesän valo ei häntä inspiroinut.

Rakkaus luontoon, tuntureilla samoileminen ja kasvien ja perhosten kerääminen kuuluivat Eila Aineen lapsuuden kesiin. Marko Suomen (s. 1970) grafiikan teokset ovat kuin muistumia perhos- ja linnunmunakeräilystä.

Klaus Backbergin (1933-2015) teokset (378 kpl) Aineen Kuvataidesäätiö sai lahjoituksena vuonna 2015. Backberg oli kuvataiteilija, hän eli 1970-luvulta lähtien valtaosan vuodesta erakkona sähköttömässä mökissä Enontekiön Kultakurussa, keskellä erämaata. Sydäntalvet hän asui Helsingissä pelkistetyssä yksiössään. Elinaikanaan Backberg jäi persoonana tuntemattomaksi, vaikka hänen näyttelyitään järjestettiin (1979–) Taidesalongissa Helsingissä joka toinen vuosi.

Oman lukunsa Aineen salissa ovat ns. miesteokset, mukana on myös Eila Aineen lempiteoksia. Aineen salin teoksissa mies ei ole testosteronia uhkuva machomies, enneminkin vähän huvittava, säälittäväkin, toisaalta traaginen hahmo, kuten Väinö Kunnaksen (1896-1929) Klovnin kuolema -teoksessa ja Ari Kochin (s. 1956) Karhi-teoksessa.

Reijo Hukkasen (s. 1946) temperamaalaus Kivitasku ehkä vertautuu kivitaskulintuun, onhan heidän päässään samoja värejä, ruskeaa, vihreää, keltaista. Mutta Hukkasen Kivitasku on jotenkin koominen, taskut täynnä pellolta kerättyjä kiviä, kenkäkin on toisesta jalasta lähtenyt. Hän ei ole Ari Kochin Karhi-teoksen kaltainen raataja, vaan jotenkin onneton näpertelijä, joka peltotöissä keräilee vain kiviä taskuihinsa.

Niilo Hyttisen (1940-2010) Pleksiaidan takana kulke¬va mies on hellyttävän humoristinen teos keski-ikäisestä miehestä, jonka löysä vatsa roikkuu. Mies kulkee vaaleanpunaisen pleksiaidan takana alastomana ja hänen vartalonsa näyttää painautuvan pleksiaitaan ja siihen muodostuu ”litistyskuvioita”. Samanlaisia kuvioita leijailee teoksessa, aidan yläpuolella, ilmassa. Nainen on mukana teoksessa, nimenä, siis pelkkänä tekstinä. Nyt pleksiaidassa lukee peilikirjoituksena Jeanne Moreau, ranskalaisen filmitähden nimi.

Hyttisen Suomalaiset tulevat! -teos näyttää ajoittuvan Suomen EU:hun liittymiseen ja siitä käytävään keskusteluun. Alastomat suomalaiset miehet tulevat, kirves kädessä, uhmakkaana. Alastomia keski-ikäisiä miehiä on seitsemän, kuin Kiven seitsemän veljestä. Teoksessa on supisuomalaista miehistä uhoa, hieman huvittavaakin, mutta joukkovoimaa, olemassaolon todistusta, näyttää kun miehet sanoisivat: Näytän voimani, olen siis olemassa.
Sigrid Schaumanilta (1877-1979) on kokoelmassa harvinaisia varhaisteoksia, joiden hillityt sävyt ovat vastakohtaisia hänen myöhemmälle väriloistolleen. Keskeistä Sigrid Schaumanin taidekäsityksessä on tunneperäisyys. Hänen mukaansa taiteen tulee vaikuttaa katsojan tunteisiin, ja hän koki, että taide on tunnekokemusten visualisointia.

Salin suojelija, valvoja on Elin Danielson-Gambogin (1861-1919) Omakuva, joka omassa mielessäni muistuttaa Eila Ainetta. Hän on rohkaiseva esimerkki, oman tiensä kulkija, itsenäinen kaunis nainen.

 

Keittiössä – kuka keksi arjen?

Eila Aine oli hyvä ruuanlaittaja ja hän leipoi ihania pikkuleipiä, viipalepikkuleipiä. Ruoka on ollut taiteessa rakas aihe. Se tuo taidetta kohti arkea ja kenties lähemmäksi katsojaa.
Nykytaide suhtautuu kriittisesti taiteen ja arkielämän erotteluun. Yleensä arki käsitetään meille kaikille yhteisenä jokapäiväisyytenä, eräänlaisena välttämättömänä pahana. Jokapäiväiseen arkeen suhtaudutaan helposti ikään kuin se olisi jotain negatiivista, kaikille yhteistä jaettua ikävää. Arki yhdistyy työhön ja puurtamiseen. Näemme arjen ankeana aherruksena. Näin ajateltuna arkielämä koostuu lähinnä huolista ja murheista ja vaikeuksista ja velvollisuuksista. Mutta: taideteokset ovat arkea ja sitä ylittävää.
Ruokaa voi verrata taiteeseen: sekä taiteen että ruoan tuottamalla nautinnolla voidaan lisätä elämänlaatua, kumpaankin liittyy sosiaalisuus ja kumpaakin kuvataan samanlaisin termein, joista yleisin on maku. Ruoan merkitystä korostaa sen jokapäiväisyys, se kuuluu sekä arkeen että juhlaan. Mielestäni taidekasvatuksen haasteena on löytää tavallisessa arjessa olevia merkityksiä itsestäänselvyyksistä ja esteettisyyttä lähiympäristöstä. Muun muassa Joseph Beuys samaisti normaalit keittiötyöt taiteeseen.

Ruoka liittyy suoraan asetelmamaalauksen historiaan ja arjen kuvastoon. Arki välittyy asetelmien astioista, juomista, kaloista, hedelmistä, leivistä. Kuvasto on osaltaan ohjannut katsomaan ruokaa ja ruokailua terveyden ja hengissä pysymisen perustarpeiden lisäksi myös esteettisenä ilmiönä.

Nunna Plautilla Nelli (1524–1588) oli firenzeläinen itseoppinut renessanssimaalari, joka maalasi seitsenmetrisen Viimeisen ehtoollisen. Nelli maalasi Jeesuksen ruokapöytään perinteisen leivän ja viinin lisäksi myös salaattia, papuja ja kokonaisen lampaan, mikä osoittaa uskonnollisen symboliikan lisäksi myös naisellista tilannetajua – kuka nyt viimeiseksi ateriaksi pelkkää leipää haluaisi? Näin kirjoittaa Mia Kankimäki teoksessaan Naiset joita ajattelen öisin.

Mestari K:n, suomalaisen taidegrafiikan grand old manin, eli Pentti Kaskipuron (1930-2010) arkisista aiheista tehdyt grafiikan teokset ovat monille tuttuja. Kaskipuro hallitsee intiimin mittakaavan ja peruselintarvikkeiden, mm. perunan, ruislimpun ja silakan runollisen pelkistämisen. Kaskipuro nostaa kuivaneulatekniikalla mallinsa esiin tummasta taustasta tai sävyttää aihetta akvatintan pehmeällä varjostuksella. Vihannekset hehkuvat täyteläisinä tai jo hieman kuivahtaneina ja käpertyneinä valkoisella liinalla. Vaatimattoman elintarvikkeen ympärille syntyy juhlallinen, lähes harras tunnelma – saksan kielellä asetelmaa kutsutaankin sanalla hiljaiselo, stilleben. Ihminen rauhoittuu unohtaen hetkeksi kiireen ja paineet.

1950-luvun intimisteihin voidaan lukea Åke Hellman (1915–2017). Intimismi on kotoisista henkilö- ja sisäkuva-aiheista käytetty nimitys, kun teoksissa käytetään litteää kuvatilaa. Jo 1800-luvun lopulla intimisteiksi sanottiin taiteilijoita, jotka keskittyivät asetelmiin, henkilö- ja interiöörikuviin sekä pienimuotoisiin maisemiin. Suomessa mm. Tuomas von Boehm, Helge Dahlman, Åke Hellman, Unto Koistinen ja Tapani Raittila on määritelty intimisteiksi.

Hellmanin asetelmat kuvaavat arkipäivän esineitä, usein keittiöstä haettuja, vihanneksia tai hedelmiä. Mutta yllätyksenä tuon arkitodellisuuden takaa avautuu maisema, milloin metsänreuna, toisinaan kukkuloita. Aineen Kuvataidesäätiön omistaman teoksen Lentoretki takaa näyttää avautuvan alppimaisema. Italian vihannekset, valkosipuli ja kesäkurpitsa, ovat vasta matkalla 1970-luvun Suomeen, juuri Alppeja ylittäen.

Werner Åströmin (1885-1979) tuotannossa on keskeisintä ja parasta antia henkilökuvat, maisemat ja asetelmat. Niistä asetelmat edustavat tasalaatuisinta ja kypsintä vaihetta, vaikka ovatkin hänen tuotannossaan vähemmän tunnettuja. Monet asetelmissa esiintyvät aiheet liittyvät luontoon, kuten kukat, linnut, sienet ja kalat, mutta alkuperäisestä yhteydestä irrotettuna ne liittyvät kodin piiriin ja arkisiin toimintoihin, syömiseen ja juomiseen tai kodin viihtyvyyden ja tunnelman luomiseen. Tässä mielessä ne ovat feminiinisen tilan taidetta.

Åström näkee asetelmansa muotoina, valon ja varjon vaihteluina. Aineen Kuvataidesäätiön omistamassa asetelmassa uhkeat juurekset, mortteli, savikipot sekä metsästyssaalis –sorsa muodostavat kauniin syysaiheisen sommitelman. Åström on ollut kiinnostunut seinän ja pöytäpinnan heijastuksista, lämpimien ja kylmien sävyjen ja valon ja varjon vaihtelusta. Kuollut, kynimätön lintu viittaa miesten maailmaan, metsästykseen.
Metsästysaiheisia teoksia on näyttelyssä mm. Alvar Cawenin (1886-1935) Sorsastajat, Joel Karppasen (s. 1993) Suomalainen pastoraali -sarjaan kuuluva teos Hanhenmetsästys, Magnus von Wrightin (1805-1868) Jouhisorsa ja Metsästyslaukku.

Metsästysaiheiden vastapäisellä seinällä on pääosin naistaiteilijoiden keittiöön liittyviä teoksia. Nyt taideteokset riisutaan niiden juhlallisesta asusta ja tuodaan osaksi arkea, elämää ja kodinomaisuutta. Ele on feministinen: se purkaa taidehistoriassa patriarkaalisiksi miellettyjä käytäntöjä ja tekee arjesta ja kodista ”naisen tiloina” taiteen alueita.

Susanna Gottberg (s. 1964) teoksessa on arkisia astioita: kovat, kiiltävät ja läpinäkyvät juomalasit, sisäkkäin, nurinpäin ja toistensa sisään pinottuina. Hän on toistanut aiemminkin yksinkertaisia ja yleisiä kuva-aiheita, kuten taloja, siltoja ja metsiä. Juomalasi voi kuulostaa mitättömältä maalauksen aiheelta, kuten liesikin. Teos on E.W. Ponkalan Säätiön omistama, joka on deponoitu Aineen taidemuseoon.

Laura Kärjen (s. 1978) ON – OFF – ON – OFF on tekstiilireliefi, siirtokuva 70-luvun ruskeasta liedestä kankaalle, jonka päälle on ommeltu värikkäillä langoilla. Veikko Halmetoja kirjoittaa Kärjen nettisivuilla: Kärki hakee taiteellista linjaansa sisällöstä ei estetiikasta. Hänellä on ensin sisältö, sen jälkeen materiaalit ja lopulta muoto.

Pauliina Turakka Purhosen (s. 1971) Töistä ja tähdistä on käsintehty seinävaate, riepu, kuten hän itse sanoo. Alaosassa on tiskipöytä ja hella tavaroineen, sen yläpuolella taiteilija luonnoslehtiö kädessään, jaloissa viinipullo ja lasi sekä oluttölkkejä, lisäksi kuin sadusta sisäkkö tarjoilemassa omenaa. Ilkunnasta näkyy tähtitaivas, joka myös loistaa teoksen yläosassa.

Anu Tuomisen (s. 1961) teos Omenasiideriä koostuu emaliämpäristä ja sokeripaloista, mutta vasta nimeäminen tekee teoksesta täydellisen. Tuomisen iso yksityisnäyttely oli Aineen taidemuseossa syksyllä 2003. Tuomisen teokset koostuvat kirpputoreilta löydetyistä arkiesineistä. Anu Tuomisen taide murtaa luutuneet tavat katsoa ja ajatella. Teokset esittävät ja kuvaavat, mutta eivät tutuilla ja sovituilla tavoilla. Anu Tuominen on yhtä aikaa hauska ja syvällinen.

 

Katriina Pietilä-Juntura
Museonjohtaja

Sivun alkuun