Minun Tornioni on muistot kotikylästäni Lautamaasta, joka oli niin syrjässä itse kaupungista, että minkäänlainen melu- tai valosaaste ei sinne kantanut. Sen vuoksi luonto ja siihen liittyvät kokemukset ovat jääneet vahvimmin mieleeni.
Varsinkin talvi.
Pakkasella saattoi ihailla revontulia ja kuulla niiden pienen, sirisevän äänen.
Talviyönä saattoi kotona herätä täydelliseen, läpitunkemattomaan hiljaisuuteen. Sellaiseen hiljaisuuteen, että aina kun sen kohtaa uudelleen jossain, niin sydämessä läikähtää. Kuin olisi tullut takaisin kotiin.
Talviyönä saattoi herätä myös täydelliseen pimeyteen. Vaikka avasi silmät, niin pimeys vain jatkui.
Auringossa kimaltelevaan keväthankeen saattoi uppoutua ja lämpöisen lumivaipan ympäröimänä ihastella pienessä tuulessa heiluvia puiden latvoja.
Keväällä kaikki alkoivat puhua jäiden lähdöstä. ”Koskahan ne lähtevät?” ”Joko ne on lähteny?” Maailman tila oli sillä hetkellä kiinni jäiden lähdöstä Tornionjoesta.
Sitten kun ne jylisten ja kolisten viimein lähtivät, niin saatoimme ajaa autolla ihastelemaan tulvavesien pelloille riepottelemia, valtavia jäälohkareita.
Kesä oli alkanut.
Kesäinen Tornionjoki ja se laakso on sykähdyttävin näky, jonka tiedän. Näky, jonka haluan lasteni ja lapsenlasteni näkevän.
Arto Koskinen
Kirjoittaja on Tornion Lautamaasta kotoisin oleva elokuvaohjaaja ja Tornion 400-vuotisjuhlavuoden lähettiläs.
