”Joppareita, urheiluhenkeä ja vireitä vapaapalokuntalaisia” – uutismies Kari Lumikero muistelee poikavuosien Torniota

Tornio on tavattoman kaunis kaupunki Perämeren pohjukassa. Ruotsiin siitä ei enää ole edes kivenheittoa, sillä maan kohoaminen on luonut umpeen Tornion ja Haaparannan välisen vesirajan. Tornion perusti vuonna 1621 Kustaa II Adolf kädenojennuksena kaupungin porvareille, jotka olivat nostaneet sen vilkkaaksi kaupankäynnin keskukseksi jo edellisellä vuosisadalla. Tervaa ja turkiksia myytiin Tukholman lisäksi Baltiaan ja jopa Lyypekkiin saakka. Kyläilemässä kävi kauppamiehiä etelästä, ja jo silloin torniolaiset osasivat pitää vieraitaan niin hyvänä, että pienen, vain 500 asukkaan kaupungin maine levisi laajalti Eurooppaan. Yhteen aikaan Tornio oli asukasta kohti Ruotsin valtakunnan rikkain kaupunki!

1960-luvun alussa Tornio oli edelleen vilkas, varsinkin kesäaikaan. Perheet tulivat kaukaakin pikkuautoillaan ostoksille Haaparannalle, jonka kauppiaat keksivät suomalaisia varten uuden hittituotteen, kookkaan punotun korin. Autojen katoille sidottiin kori tai kaksi, ja ne ahdettiin täyteen tuotteita Haaparannan kaupoista. Ostointoa hillitsivät tietysti Suomen määräämät kahvia, sokeria ja voita koskevat tuontirajoitukset. Rajaseudun täysi-ikäiset asukkaat saivat tuoda tullitta Suomeen kuukaudessa kilon kutakin noista kolmesta tuotteesta. Veroton kiintiö edellytti aikuisille myönnettyä rajapassia, johon kustakin tuotteesta iskettiin tullissa leima.

Jos joku yritti salakuljettaa kiellettyjä tuotteita Suomeen, seurauksena oli armotta takavarikko ja sakko. Aivan oma lukunsa olivat ammattimaiset salakuljettajat, jotka olivat työllistäneet viranomaisia jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Nämä “jopparit” toivat sotien jälkeen omia reittejään Suomeen esimerkiksi mausteita, hedelmiä, mehuja, marmeladeja ja sakariinia, joista oli kova pula. Torniossa tiedettiin melko tarkkaan, ketkä paikalliset liikemiehet olivat joppauksella rikastuneet, mutta sitä ei oikeastaan paheksuttu. Salakuljetus oli tuonut kiellettyä luksusta kaupunkilaisten arkielämään ja sillä siisti.

Intoilu rajanylityksestä hymyilyttää

Muutimme Tornioon vuonna 1960. Ensimmäinen asuntomme Torniossa sijaitsi vain sadan metrin päässä tullirakennuksesta, ja meille käynnit Haaparannalla olivat arkirutiinia. Joskus meni viikkoja ilman että ylitimme rajaa kertaakaan.

Silloin tällöin meidät komennettiin etelämpää tulleiden sukulaisten tai tuttavien oppaiksi valtakunnanrajan toiselle puolelle – ikään kuin Haaparannan kokoiseen kaupunkiin voisi eksyä. Ruotsissa oli silloin vasemmanpuoleinen liikenne, ja autot joutuivat ajamaan pengersillalla kahdeksikkoa vaihtaakseen Ruotsiin mennessään vasemmalle kaistalle ja palatessaan Suomeen taas oikealle.

Joidenkin mielestä rajanylitys oli niin jännittävä, että Ruotsin puolelle tultaessa jopa kello käännettiin tuntia taaksepäin. Meitä tuollainen intoilu salaa hymyilytti. Mutta oli aikaerossa etunsakin. Vuodenvaihdetta juhlimme ensin Suomessa ja sitten – jos intoa riitti – menimme vielä Haaparannan torille kaupunginhotellin viereen katsomaan uutta ilotulitusta.

Valveilla vappukokon äärellä

Rajan länsipuolelta oli Tornioon omaksuttu yksi juhlimisen muoto, jota edelleen taitaa Suomessa ilmetä Tornionlaakson lisäksi vain ruotsinkielisillä alueilla: vappukokko. Se on Ruotsissa vuosisatainen perinne, jolla alun perin karkotettiin pahoja henkiä ja suojeltiin karjaa noituudelta.

Tuollaisesta symboliikasta me pojat emme tienneet mitään, kunhan poltimme kokkoa sähkölaitoksen rannassa lämpimiksemme. Kokolla valvominen yön yli oli myös miehuuskoe. Tuohon vuodenaikaan yöt olivat jo melko valoisia, mutta vielä kylmiä. Monen nokka valui seuraavana arkiaamuna koulussa, mutta olipahan tullut viivyttyä tulen äärellä – jos ei nyt koko yötä niin ainakin pikkutunneille.

Ura alkaa Tornionlaakso-lehden markkinointitehtävissä…

Isäni Eskon kustantama ja toimittama Tornionlaakso-lehti menestyi, koska ilmoituksia siihen saatiin tasaiseen tahtiin sekä Suomen että Ruotsin puolelta. Valuuttakurssien heilahtelutkaan eivät romahduttaneet ilmoituskantaa – aina joku mainosti ja joku kulutti.

Veljeni Juha ja minä osallistuimme Tornionlaakson markkinointiin jakamalla kesäaikaan Suomen puoleisessa tullissa lehden ilmaiskappaleita autoihin. Jokainen ajoneuvo joutui pysähtymään strategiseksi hetkeksi kohdatakseen tullimiehen katseen, jolloin lehti vaihtoi omistajaa.

Ja aivan kuin tämä ei riittäisi, isä keksi kesällä 1964, että lähtisin koulukaverini kanssa mopolla jokivartta pohjoiseen levittämään perheemme lehden ilosanomaa. Niin tapahtuikin. Lehtiä lastattiin mopojen takatelineille teltan ja makuupussien jatkoksi. Retki ulottui Kaulirannalle asti, yli sata kilometriä suuntaansa sivutiet mukaan lukien.

Jouduin opettelemaan paikallisille kauppiaille suunnattua markkinointia, jotta julkaisupinolle löytyisi näyttävä paikka myymälästä. Ylipuhumisesta saattoi olla hyötyä jatkossa, kun toimittajan ammatissa suostuttelin vastahakoisia haastateltavia avaamaan sydämensä medialle.

… ja jatkuu velanperijänä

Minulle uskottiin vielä yksi tärkeä tehtävä toimituksessa. Minut nimitettiin kunnioitettavassa 12 vuoden iässä velanperijän tehtävään. Siihen aikaan ilmoituslaskut toimitettiin henkilökohtaisesti Haaparannan kauppiaille, jotka onneksi kilauttivat kassakoneen auki ja maksoivat mukisematta siinä paikassa. Mihinkään maiden väliseen pankkiliikenteeseen IBAN- ja BIC-koodeineen ei ryhdytty, eikä sellaisia kirjainyhdistelmiä vielä ollut olemassakaan.

Mieleen on jäänyt Eskon hieman juhlallisesti muotoilema ilmoituslaskun alku: Annons Eder ja päivämäärä perässä. Muistan aluksi ihmetelleeni, kuinka kaikkien velallisten nimi oli Annons Eder, kunnes minua valistettiin sen tarkoittavan suunnilleen: Teidän ilmoituksenne silloin ja silloin. Aikamoinen luottamuksen osoitus oli tällainen laskutustoimi ruohonjuuritasolla. Samalla se herätti joskus levottomuutta, kun liikuin keskitalvella potkurilla kaupasta toiseen laskuineni ja tasku käteistä pullottaen. Kerran kaikki ei mennyt aivan putkeen. Saaliista puuttui ehkä kymmenen markkaa, josta sain isälliset moitteet.

Olin siis päässyt vähän niin kuin kyökin kautta journalismin makuun, tosin alaa hallinnolliselta puolelta lähestyen. Samoihin aikoihin Tornioon olivat palanneet myös isoisä Iivari ja Eila-mummo. Isä luopui puulämmitteisestä toimituksestaan ja jakoi nyt Hallituskadulla tilavaa toimistoa Iivarin kanssa.

Esko teki lehteä ja Iivari toimi asioitsijana, jolla riitti asiakkaita. Valtakunnallistakin huomiota herätti vanha- ja uuslaestadiolaisten oppiristiriidoista poikinut oikeudenkäynti kunnianloukkaussyytteineen. Isoisäni edusti kiistassa toista osapuolta. En tietenkään muista yksityiskohtia, mutta kyse oli esimerkiksi siitä, aukeniko taivaan portti sylivauvalle, jos hän olisi ehtinyt kuolla ennen virallista kastetilaisuutta. Valtavan väkimäärän takia oikeuden istunnot oli siirretty palokunnantalon juhlasaliin.

Henkilöhissin ihme

Itse muutimme samoihin aikoihin uuteen kotiin Puutarhakadulle Tornion ainoaan kerrostaloon, jossa oli hissi. Samassa kerroksessa asui silloin jo päälle kuusikymppinen (niin vanha, ajattelin) Ville Pörhölä. Hän oli Antwerpenin vuoden 1920 olympialaisten kuulantyönnön kultamitalisti, joka sai vielä 12 vuotta myöhemmin hopeaa moukarinheitossa Los Angelesissa.

Silloin tällöin porraskäytävässä ja ylemmissä kerroksissa tapasi tuntemattomia, jotka olivat tulleet kaukaa jokivarresta kokemaan henkilöhissin ihmeen. Ero paikkakunnalla vierailleen tivolin karuselliin oli se, että meidän hissimme oli ilmainen.

Kerran ovikellomme soi, ja ulkopuolella nyyhkytti hissiä yksinään kokeillut minua muutaman vuoden nuorempi tyttö, joka ei tiennyt, miten pääsisi takaisin ulko-ovelle. Saatoin hänet alas, ja sen jälkeen muutaman kerran uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin seurustelimme jonkin aikaa.

Seiväshyppyinnostus poikii seuran

Torniossa omistauduin liikunnalle, talvella hiihdolle ja kesällä seiväshypylle ja pesäpallolle. Hiihdin melkein päivittäin koulun jälkeen Tornionjoen yli Kokkokankaan maastoon. Siellä oli myös hyppyri, jonka mäkiennätys 42,5 metriä vuodelta 1959 jäi Keski-Euroopan mäkiviikon voittajan Eino Kirjosen nimiin ennen kuin koko hökötys purettiin.

Seiväshyppyyn innostuin mummolan kesälomilla Rautjärvellä, jossa minua opasti lajin saloihin äidin etäinen sukulaispoika, ikätoverini Make. Vein lajin mukanani Tornioon sinne muuttaessamme. Hyppäsimme seivästä ruohikolla kotitalomme vieressä, hiekkakasa toimi pehmikkeenä.

Paikallinen urheiluseura Tornion Pyry ei vielä tuolloin panostanut lajiin, joten me pojat päätimme perustaa oman seuran. Olimme vähän toisella kymmenellä, kun Tornion Urheilutoverit aloitti toimintansa. Isä sponsoroi ponnisteluja painattamalla meille omat, pahviset jäsenkortit Pohjolan Työn kirjapainossa Oulussa. Hän kävi siellä viikoittain taittamassa oman Tornionlaakso-lehtensä.

Minut valittiin urheiluseuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, olin tuolloin 11-vuotias. Se oli ensimmäinen luottamustoimeni. Kaikki seuran jäsenet kytkettiin tärkeään tehtävään eli palkintojen hankintaan paikallisista kaupoista. Olin isän lehden saatavien perinnän kautta tuttu Haaparannan liikkeissä, joiden omistajat luovuttivat kilpailuihimme esinepalkintoja pahemman pelossa. Kaikki kilpailuihin osallistuneet palkittiin ruhtinaallisesti.

Seiväshypyn ohella löysin pöytätenniksen. Lajin harrastus oli haastavaa, sillä kaupungissa oli yksi ainoa pöytä vapaasti julkisessa käytössä. Se sijaitsi kaupungin surkeakuntoisessa puutalossa muistaakseni Keskikadulla. Jonotuksen jälkeen jokainen pääsi pelaamaan, ja hävinnyt joutui jonon hännille. Se turhautti, kunnes taidot kehittyivät. Joskus saatoin pelata jopa tunnin ennen kuin minut kukistettiin.

Kannustusta torniolaisittain

Urheiluun liittyvissä kommelluksissa on paljon hauskaakin muisteltavaa. Vesa Junes, joka teki sittemmin pitkän uran Metsäliiton riskinhallintajohtajana, hankki mainetta lupaavana jääkiekkomaalivahtina. Aina ei kaikki kuitenkaan mennyt putkeen. Peräpohjalaista huumoria kuvastaa TP-47-joukkueen pahasti alivoimainen ottelu, jossa rökäletappio alkoi näyttää väistämättömältä. Valmentaja lohdutti maalivahti Junesta sanomalla: “Älä masennu, kyllä ne vielä sinuunkin osuu!”

Jyväskylässä oppikoulujen cupissa Tornion yhteislyseon joukkue oli jo päässyt välieriin, jossa se oli ensimmäisen erän jälkeen 0-1 tappiolla. Joukkueen kapteeni puolitosissaan kannusti pukukopissa poikia sanomalla: “Ei hätää, myös vastustajilla on helvetin huono maalivahti.” Junes muistelee makeasti nauraen nyt jälkeenpäin, että henkisessä mielessä hänen kiekkouransa päättyi tuohon hävittyyn otteluun.

Kielitaito ei otakaan kehittyäkseen

Monet eteläsuomalaiset kuvittelevat, että elämä Ruotsin kyljessä merkitsi torniolaisille aktiivista kaksikielisyyttä. Ja kissan kontit! Tornionlaakso oli historiallisesti suomenkielistä aluetta joen molemmilla puolilla. Suomen sodan jälkeen 1809 keskelle suomalaista kielialuetta vedettiin valtakunnanraja, joka jakoi perheitä ja sukuja.

Me nuoret seurasimme kuitenkin Ruotsin Radion pop-ohjelmia ja olimme siksi huomattavasti muita suomalaisia paremmin selvillä eurooppalaisista musiikkivirtauksista. Suosituin ohjelma oli Tio i Topp, joka esitteli viikon myydyimmät levyt. Edes se, joka ei ruotsinkielisiä välispiikkejä ymmärtänyt, osasi laskea ruotsiksi kymmeneen. Näin me torniolaisnuoret saimme vihiä kansainvälisistä musiikkivirtauksista muita suomalaisia ennen.

Totuus on kuitenkin, että rajaseudulla puhuttiin enimmäkseen suomea eikä kouluruotsi oikein tahtonut riittää henkeviin keskusteluihin. Mutta hyviä yrityksiä tehtiin. Eräs luokkatoverini sai koulun jälkeen pestin Tornion Alkon kausimyyjänä. Kerran sattui sellainen harvinaisuus, että kauppaan tuli täysin ruotsinkielinen asiakas. Siihen aikaan ei ollut vielä itsepalvelumyymälöitä, joten asiakkaan piti selvittää myyjälle toiveensa puhumalla. Ruotsalainen näytti tiskin yli jotain viinipulloa hyllyllä. Lopulta myyjä osoitti valikoimasta yhtä pulloa ja kysyi: “Denkö?”

Letkajenkkaa rajan yli Ruotsiin

Yhden osan suomalaisesta nuorisokulttuurista veimme toki mekin Ruotsin puolelle. Letkajenkka oli norjalaissyntyisen laulajan Jan Rohden ansiosta lyönyt läpi myös länsinaapurissa, ja marraskuussa vuonna 1963 sadat Tornion koululaiset tanssivat letkassa tuon jenkkamuodon maasiltaa pitkin Falcons-bändin säestyksellä Haaparannalle.

Saaritien näyteikkunan televisio jättää lähtemättömän vaikutuksen

Ensimmäinen kontaktini televisioon tapahtui talvella 1962, jolloin Emil Saaritien huonekaluliike asensi mustavalkoisen laitteen näyteikkunaansa Satamakadulla. Olin 13-vuotias, ja suorastaan lumouduin liikkuvan kuvan maailmasta – niin mustavalkoinen kuin se olikin.

Siihen aikaan Yleisradion televisio-ohjelmat eivät vielä näkyneet Pohjois-Suomessa, joten kuvaruutuun piirtyi Ruotsin television lähetys Tukholmasta. Siitä huolimatta tämä uusi, mullistava kulttuurimuoto saavutti ainakin aluksi Tornion nuorisossa suuren suosion.

Saaritie asensi ikkunan ulkopuolelle myös erillisen kovaäänisen, joten ohjelmat välittyivät meille niin sanotusti sataprosenttisina. Televisio jätti minuun lähtemättömän vaikutuksen ja minusta tuli suorastaan vimmainen tv-katsoja. Vieläkään tuo riippuvuus ei ole hellittänyt.

Vapaapalokunta armahtaa koulunpenkiltä

Aivan oma lukunsa oli palokunta-aate. Siinä, missä seurakuntakerho vei meidät veljekset mukanaan Vaasassa, vapaapalokunta tuli elämääni Torniossa. Poikaosastolaisetkin saivat julkisia esiintymisiä varten univormut, ja sulkeisia harjoiteltiin armeijan tapaan. Vapaapalokunta oli monille vaihtoehto poliittiselle toiminnalle ja partiolle.

Harjoittelimme oikeasti tulipalojen tukahduttamista, ja harrastuksen huippuhetkiä olivat sammutusnäytökset yleisön edessä. Kävimme myös palokuntaleirillä Pohtimolammella Rovaniemen pohjoispuolella.

Vapaaehtoinen palokunta perustuu yleisiin hälytyksiin, jolloin jokainen kynnelle kykenevä kiirehtii paloasemalle valmiina sammutustöihin. Minun on tunnustettava, että alun perin sytyin palokunta-aatteelle saatuani tietää, että sireenien soidessa reipas palokuntapoika sai häipyä koulusta vaikka kesken oppitunnin.

Niin tapahtuikin useasti, ja näin jälkikatsannolla minusta tuntuu, että myös meidän poikien panoksesta saattoi olla jotain hyötyä. Toimimme palopaikalla lähetteinä, veimme palopäällikkö Lasse Jousmaalta tietoa eteenpäin, kannoimme varusteita, purimme ja kokosimme letkuja ja kaiken kaikkiaan olimme mielestämme tärkeällä asialla.

Kerran vuodessa palokunnantalolla järjestettiin juhla, jossa sai syödä ja juoda rajattomasti kaupungin laskuun. Me pohjat tyydyimme juomapuolella limsaan päinvastoin kuin monet tulipaloissa ryvettyneet aikuiset. Jonkinasteista tapainturmelustakin esiintyi, kuten asiaan kuului.

Hannulan silta palaa!

Oli huhtikuun 16. vuonna 1962 – päivä, jota torniolaiset eivät hevin unohda. Tuo maanantai oli poikkeuksellisen kaunis, aurinkoinen ja tuuleton. Mantereen puolelta Tornion keskustaan Suensaareen johtavaa siltaa oli koko kevät levennetty siltakaarien ulkopuolelle rakennetuilla jalkakäytävillä.

Urakka alkoi valmistua, ja puuosia oli käsitelty kyllästysaineella, joka oli lämmössä kaasuuntunut. Pahaksi onneksi sillan kannelle ilmeisesti putosi hitsauksen yhteydessä tulikuuma niitti, joka sytytti räjähdysmäisen palon.

Itse istuin koulussa oppitunnilla melko tympääntyneenä. Hälytyssireeni viereisen raatihuoneen katolla alkoi soida, ja sain hyvän syyn poistua. Näin heti ulos päästyäni pikimustan savun kohoavan sillalta suoraan ilmaan kymmenien metrien korkeuteen.

Silta romahtaa Tornionjoen jäälle

Juoksu palopaikalle kesti vain pari minuuttia. Silta oli aivan paloaseman vieressä, ja sammutusauto oli jo ehditty peruuttaa sillalle. Sitä ei kuitenkaan huomattu, että palavan kyllästysaineen kehittämä suunnaton lämpötila sulatti hetkessä sillan kantavat teräspalkit, jotka lopulta antoivat periksi.

Olin paloauton vieressä, kun tunsin vavahduksen ja lähdin juoksemaan rantaan päin. Silta tuntui katoavan alta, kun se rojahti 5-6 metriä Tornionjoen jäälle autoineen, palomiehistöineen päivineen. Huomasin pompanneeni kaiteen yli sillan uudelle jalkakäytävälle, jota pitkin jatkoin juoksua henki salpaantuneena. Joku auttoi minut kiinteälle maalle, ja sillalta alkoi kuulua yhä kovaäänisempiä, hätääntyneitä huutoja.

Onnettomuuden lopputuloksena yksi palomies kuoli jäätyään paloauton alle ja 24 joutui sairaalahoitoon. Itse selvisin säikähdyksellä samoin kuin toinen sillalle ehtinyt poikaosastolainen Reino Miinala. Koko järkyttävää tapahtumaa tarkkaili rannalta isä, joka oli heti tulipalosta kuultuaan rynnännyt suoraan koululuokkaani ja kuullut minun lähteneen palopaikalle. Ne hädän hetket olivat isälle varmasti kauheita. Onneksi Tornionjoen jäät eivät vielä olleet lähteneet, muutoin silta olisi romahtanut veteen ja tuho olisi ollut hirmuinen.

Kari Lumikero

Kirjoittaja on Torniossa nuoruusvuosinaan asunut toimittaja ja Tornion kaupungin 400-vuotisjuhlavuoden lähettiläs.