Olen Eila Kreivi, torniolainen, en tosin ihan syntyperäinen sellainen. Muutin kaupunkiin kolmevuotiaana Muoniosta, jokivarresta kuitenkin. Asuimme aluksi Hallituskadulla, mutta kävin kouluni Putaalla. Sieltä kirjoitin ylioppilaaksi rehtori Yrjö Alamäen vakaalla otteella luotsaamasta lukiosta vuonna 1979. Sen jälkeen tie vei opiskelemaan Turkuun, töihin Helsinkiin, Pariisiin ja Luxemburgiin, jossa nyt asun ja työskentelen.
Ensimmäinen asia, joka Torniosta tulee aina mieleen, mielikuvana ja sanana, on joki. Se on mahtava elementti, suuri, musta, voimakkaasti virtaava ja pyörteinen, jopa hieman pelottava. Sen varrella kasvaneena oli suuri yllätys nähdä Etelä-Suomen kuuluisat joet – pelkkiä purosia. Sama oli reaktio myöhemmin Manner-Euroopan mahtijokien suhteen, ei Mosel eikä Reinkään tehneet vaikutusta. Tonava oli ensimmäinen, joka torniolaisen silmissä edes näytti joelta.
Viime vuosikymmenten rakennemuutosten ja kriisien myllerryksessä kotikaupungista on tuntenut hellyydensekaista ylpeyttä. Kaupunki on pieni ja kaukana pohjoisessa, mutta se on pärjännyt kuitenkin hyvin – pieni ja urhea? Valtakunnan rajasta on osattu ja saatu ottaa hyödyt ja suuren teollisuusyrityksen läsnäolo on tietysti voimistanut elinkeinorakennetta. Minulle Tornio näyttäytyy elinvoimaisena pikkukaupunkina, jolla on oma persoonallisuus.
Torniolaisuus on aina merkinnyt minulle myös suurempaa aluetta, Vojakkala, Kukkola ja Karunki ovat minulle yhtä lailla Torniota, vaikka kuntaliitoksen hämärästi muistankin. Siellä on ollut töitä, perhettä ja ystäviä. Rajan pinta on se yhdistävä tekijä näissä kaikissa. Vaikka maantietä pitkin reitti on pidempi, on Ruotsi aina ollut samalla tavalla näköpiirissä, siinä joen toisella rannalla. Raja on ollut avoin koko elinaikani, vasta nyt vuonna 2020 olen nähnyt ensimmäisen kerran aitoja, poliiseja, rajavartijoita rajalla. En ole edes tiennyt, missä valtakunnan raja tarkalleen meni, ei sillä ole ollut merkitystä. Tai toisin päin; valtakunnan rajan merkitys oli juuri siinä, ettei sitä ollut.
Tornion kirkko oli itsestäänselvyys nuorempana, joka kaupungissahan kirkko oli. Nyt sen harvinaisuuden ymmärtää – tulipaloilta säästynyt puukirkko, runsaasti koristeltu, kotoisan oloinen. Siellä on päästy ripille, käyty joulukirkossa ja joululauluja laulamassa.
Tornion kirjastoissa olen aina viihtynyt. Ensimmäiset muistot ovat Hallituskadun vanhasta puutalosta, vieläkin sen talon pölyisen tuoksun muistan. Pienteollisuustalon kirjastossa hyppäsin varmaankin henkilökunnan riesaksi asti. Rajakartanon kirjastossa olen tietysti käynyt vähemmän, mutta kyllä sekin on tutuksi tullut, siinähän voi samalla käydä taidemuseon puolella.
Työuranikin alkoi eräässä Tornion hienoimmista rakennuksista, Hallituskatu 10:ssä, kuulemma Tornion ensimmäinen kivitalo. Siinä sijaitsi entinen Yhdyspankin konttori, johon pääsin ensimmäistä kertaa kesätöihin vuonna 1979 ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Minusta on aina ollut hienoa olla kotoisin kaupungista, joka perustettiin jo 1621. Ajattelin myös, että Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf sai kuvansa entiseen 100 kruunun seteliin juuri sen vuoksi, että hän perusti Tornion kaupungin, mutta saattoihan hänellä muitakin urotekoja olla.
Juhlavuodelle minulla on yksi toivotus yli muiden: ei mitään rajaa!
Eila Kreivi
Kirjoittaja on torniolaislähtöinen Euroopan investointipankin pääomamarkkinaosaston johtaja ja Tornion 400-vuotisjuhlavuoden lähettiläs. Eila asuu ja työskentelee Luxemburgissa.
